Irtautumishistoriani
Dr. Olof Blanke, olen kanssanne samaa mieltä. Kolmen ruumiista irtautumiskokemuksen perusteella voin todistaa, että hommassa ei ole ole mitään hengellistä tai yliluonnollista.
Noin kymmenen prosenttia ihmisistä kokee elämänsä aikana ruumistaan irtaantumisen, jota kutsutaan tieteellisesti termillä OBE (out‐of‐body experience). Kokemusta on pidetty yleensä hengellisenä tai yliluonnollisena sekä todisteena sielun olemassaolosta, jonka erityisesti kuolemaisillaan olevat henkilöt ovat saaneet kokea.
Huuhaata. Näin totesi vuonna 2011 arvoisa herra professori Olof Blanke tutkimusryhmänsä kanssa. Heidän mukaansa OBE-tilanteissa mieli tekee temput ihmiselle – ei sen kummempaa.
Temput tapahtuvat tarkalleen ottaen aivojemme kulmapoimussa, tuossa saksanpähkinän kokoisessa alueessa korviemme takana, joka toimii siltana perusaistimiemme ja kielikuvien välissä. Kulmapoimun ansiosta hahmotamme elämämme usein johdonmukaisina tarinoina. Ja jos tuohon poimuun tulee oikosulku – liikaa informaatiota, jotain outoa – kulmapoimu voi mennä toimintahäiriöön ja laukaista ongelmia kykyymme hahmottaa oma asemamme tilassa.
Helpommin sanottuna ja täysin oman tulkintani mukaan: jos meille tapahtuu jotain yllättävää, jota emme voi yksinkertaisesti ymmärtää, etäännytämme itsemme tilanteen ja tarinamme ulkopuolelle. Seuraavaksi kolme omakohtaista esimerkkiä oman väitteeni ja herra Blanken tutkimuksen tueksi.
1. Koira, joka pääsi painajaisiin
Case: Koira kaatoi minut maahan ja yritti purra kaulasta ollessani 10-vuotias. Sain taisteltua vastaan melko hyvin eli koira puraisi vain poskesta, kunnes se saatiin minusta irti.
OBE: Seurasin tilannetta kaikessa rauhassa maan tasolta, veristen kasvojeni vierestä. Näin kuinka käsivarret suorina pyrin pitämään koiran niin kaukana kuin pystyin, kuinka se hyökkäili päin kaulaani ja kuinka kauempaa ihmiset lähtivät juoksemaan avukseni. Minua ei pelottanut.
Analyysi: olin ja olen edelleen erittäin eläinrakas. Lapsen ja nuoruuden välimaastossa olevat aivoni eivät ilmeisestikään voineet hyväksyä sitä, että eläimet haluaisivat minulle pahaa. OBEn takia minulle ei jäänyt kokemuksesta mitään pelkoja eläimiä kohtaan – painajaisia kylläkin. Säälin jälkeenpäin koiraa. Se ei voinut hyvin.
2. Maailman hiljaisin kolari
Case: Olin hirvikolarissa 16-vuotiaana eräänä kesäyönä. Takapenkillä seurassani istui paras kaverini ja etupenkillä täysi-ikäiset poikakaverimme. Olimme matkalla mökiltä kotiin.
OBE: Kun huomasin, että automme törmää hirveen noin 5 metrin päästä, aika pysähtyi ja äänet hävisivät. Katsoin kaveriani silmiin ja sanoin: ”voi paska”. Seurasin itseäni korvan yläpuolelta, täysin rauhassa ja ilman mitään ääniä. Kuinka painauduin penkkiä vasten, kuinka hirvi mätkähti tuulilasiin ja lensi automme ylitse metsään, kuinka auto liukui tien pientareella ja pysähtyi puuhun. Vauhdin loputtua kaikki palautui ennalleen ja saimme kaikki hysteerisen naurukohtauksen.
Analyysi: nuoruuden aivoni eivät todellakaan pystyneet hyväksyneet kuolemista tuossa tilanteessa. Kaukana se ei ollut, kuten lunastukseen mennyt auto osoitti todeksi. Jäin pohtimaan, etäännyttävätkö kaikki kuolemassa olevat ihmiset itsensä samalla tavoin, jotta eivät tuntisi kipua tai kauhua. Se olisi jotenkin lohdullista.
3. Hypnoosi, jossa palasin koira-asiaan
Case: 26-vuotiaana työskentelin sanomalehdessä ja tein artikkelin hypnoosista. Suostuin hypnotisoitavaksi, ja hypnoosin eli suggestioiden kohteeksi päätimme ottaa lapsuuden koiranpureman, sillä sen jälkeen olin nähnyt jatkuvasti eläimiin liittyviä väkivaltaisia unia.
OBE: kolmannella hypnoosikerralla nousin ruumiini yläpuolelle. Roikuin jossakin liian pimeässä ja liian raskaassa asennossa, oksetti. Ajattelin, että tämäpä paskaa. Kuitenkin seuraavana yönä näin unta koirasta, joka oli purrut minua. Nytkin se yritti unessa hyökkäillä kimppuuni, mutta nostin eteeni aina peilin, jolloin koira hyökkäsi vain itseään vastaan.
Analyysi: Tietoisesti aiheutettu kehosta irtaantuminen oli raskas mutta toimiva kokemus. Pääsin takaisin siihen tilaan, jossa koiranpurema tapahtui ja kerroin tarinan itselleni uudelleen. Se oli todellakin mieleni temppu ja vain ihminen, joka sepittää tarinoita työkseen, voi keksiä unessaan moisen. Toisaalta se auttoi: painajaiset loppuivat.
Kevennys: jooga, joka päättyi pieruun
Viimeisin ruumiista irtautumiseni tapahtui pari viikkoa sitten. Läpi joogan minulla oli raskas mutta jotenkin nouseva olo. Loppurentoutuksessa leijuin itse yläpuolella, raskaana ja nousevana. Se ei ollut miellyttävää tai ahdistavaa, se vain oli. Kunnes joku pieraisi. Olin kiitollinen itseni ja sen toisenkin puolesta. Todellakin olimme rentoutuneet – ja ainakin minun aivojeni kulmapoimu oli tehnyt tehtävänsä.
Artikkelin kirjoittaja muistuttaa, että tätä tekstiä ei voi pitää tieteellisenä artikkelina eikä oikein minään muunakaan. Enintään omien kokemusten reflektoinnin välikappaleena, johon herra Blanken tutkimus antoi mahtavan mahdollisuuden.